Kaksi viikkoa Turon vierailun jälkeen Heta alkoi nirsota ruokansa
kanssa. Annoksesta kelpasi vain parhaat palat päältä. "Onkohan tämä
nyt sitä raskauspahoinvointia?", ajatteli emäntä toiveikkaana...

Ruuan kanssa nirsoilua kesti noin viikon verran, ja sen jälkeen
Hetalle alkoi ruoka maittaa! Itse asiassa Hetalle olisi maistunut mikä
tahansa syötäväksi kelpaava. Heta osoitti huomattavaa mielenkiintoa
ihmisten ruokaa kohtaan. Heta ei esimerkiksi koskaan aiemmin ollut
kerjännyt armopaloja sohvan vieressä emännän mutustellessa milloin
mitäkin telkkaria katsoessaan, mutta nyt olisi Hetalle maistunut
tomaatti, kurkkku, kaali (ja hyvä on - myönnetään, nekin muutkin
herkut.) Mutta emäntä oli armoton ja söi kaiken itse. (Tosin raakaa
porkkanaa tuli silloin tällöin annettua pala jos toinenkin.)

2034681.jpg

Hetan luonne alkoi myös muuttua. Heta on aina tykännyt läheisyydestä
ja hellittelystä, mutta nyt siitä tuli äärimmäisen hellyydenkipeä.
Mamman viereen piti päästä hinnalla millä hyvänsä! Yleensä Heta on
ollut hienotunteinen näissä asioissa ja kysynyt vienosti luvan tulla
käymään sängyssä, mutta nyt Heta ei enää kysellyt, vaan hyppäsi sänkyyn
ja tuli niin kiinni mamman kainaloon kuin olla ja voi. Mamma ei oikein
saanut alussa nukutuksi, koska Heta ei aiemmin ollut nukkunut sängyssä
kotona, vaan omassa boksissaan sängyn víerellä. Ja kun mamma yritti
tuuppia Hetaa vierestään vähän loitommalle, niin Heta oli patjassa
kiinni kuin painija matossa, eikä siitä suostunut liikahtamaan. Turha
siinä oli pyristellä, Heta voitti! (Ja tarkemmin ajatellen mamma myös,
sillä mikä on ihanampaa kuin nukkua peiton alla oman käppänän kanssa
päät samalla tyynyllä...)

Heta alkoikin viihtyä sängyssä niin hyvin, ettei sitä meinannut saada
aamuisin jalkeille millään. Kun kutsu kävi, niin Heta kaivautui
entistä syvemmälle vällyjen alle. Niinpä aamurutiineiksemme
alkoikin pikkuhiljaa muodostua se, että emäntä juo aamulla kaikessa 
rauhassa kahvit,
lukee sanomalehden, pukee, ottaa pannan ja hihnan, kutsuu koiraa,
hermostuu, menee makuuhuoneeseen, kaivaa koiran esiin, ja pujottaa
pannan (muka)unisen koiran kaulaan... (Jos tämä oikukas,
hellyydenkipea koira ei ole kantava, niin...!!!)

2034669.jpg

Ja sitten alkoi Hetan mahassa tapahtua näkyviä muutoksia. Nisät
alkoivat kasvaa ja alavatsa tuntui jotenkin tiiviimmältä. Olimme
varmoja siitä, että näiden oireiden perusteella Heta on kantava.
(Näkyviä valeraskausoireita kun ei ollut koskaan aikaisemmin ollut.)

Kun Minna käytti Hilla-pentua sen jalan takia eläinlääkärissä, niin
Heta oli sattumalta autossa mukana, koska se oli menossa sillä
reissulla hoitoon Minnan luo emännän ollessa omilla reissuillaan.
Tuttavaeläinlääkärimme halusi samalla ultrata Hetan, mutta tyhjältä
näytti ultrassa Hetan maha. Päätimme ultrata Hetan parin viikon
kuluttua uudestaan. Tulos: raskaana ollaan!!!

Kun Hetan saa raahattua ulos, niin neidin (tai siis tulevan rouvan)
luonne muuttuu siksi iloiseksi ja toimintatarmoiseksi tutuksi Hetaksi,
jona se tunnetaan. Olemme hieman tokoilleet, käyneet
verijälkikurssilla ja osallistuimme agilitypäiväänkin. Tosin emme
hyppineet paljon (emäntä ei jaksanut, ja Heta ei saanut siihen
lupaa) vaan keskityimme tunneleihin ja keppeihin. Ja hauskaa oli! Mutta
sitten tuli äkkipysähdys! Hetan ruuanhimo iski kesken kaiken ja se
unohti koko agilityn ja alkoi nuuskutella ja kaivella maneesin
hiekkaan hautautuneita makkaranpaloja... Ne treenit loppuivatkin
sitten meidän osalta siihen.

2034674.jpg
2034702.jpg
Viime viikonloppuna, eli kaksi viikkoa ennen Hetan laskettua aikaa,
kävimme Hetan kanssa vielä koirien koulutuskentällä tokoilemassa,
jossa olivat treenailemassa myös Hetan tutut treenikaverit snautseri
Dino ja Weimari Jeri, Hetan omat henkivartijat :)